Olin ajatellut kirjoittaa tänään etätyöskentelystä. Suunnitelmat vaihtuivat uusiin, kun Lapsi oksensi aamupalapöytään. Voi pientä raasua. Edellisestä vatsataudista on vasta pari viikkoa aikaa, päiväkodissa riehuu kova vatsatautiepidemia. Toivottavasti hiihtoloma karkottaa pöpöt pois.
Myönnän, että pohdin pitkään kannattaako näistä lapsiperheen elämän vitsauksista kirjoittaa. Miten vaikkapa potentiaaliset tulevaisuuden työnantajat suhtautuvat jos löytävät blogiin? Tajuavat, että ei hemmetti, tuohan voi olla kipeän lapsen kanssa kotona yhtä mittaa. Totta, päiväkotivaiheessa oleva lapsi sairastelee aika ajoin ja minä toisena vanhempana olen toisinaan kotona pienen potilaan kanssa. Jaamme Miehen kanssa hoitovuorot mahdollisimman tasaisesti, kalentereista katsomme kumman hommat ovat kiireellisempiä siinä hetkessä. Saatamme myös puolittaa päiviä, toinen hoitaa aamupäivän ja toinen iltapäivän. Näin saamme molemmat töitä eteenpäin sairasteluista huolimatta.
Pitäisikö antaa arjesta kiillotettu ja siloinen kuva tai jättää kokonaan kertomatta? Että täällä ollaan aina terveitä, eivätkä kotiasiat vaikuta työelämään lainkaan. Pienen lapsen kanssa elämä on kokonaisvaltaista menoa uskomattomine riemun hetkineen ja joka puolelle lentävine oksennuksineenkin. En taida haluta kumppanikseni työnantajaa, joka ei elämäni muita puolia hyväksyisi tai huomioisi. Elämänvaiheita on erilaisia ja niissä kaikissa on hyvät ja haastavat puolensa. Työelämä vaikuttaa vapaa-aikaan ja toisin päin. Ihminen on kokonaisuus, ei kone! Nykyinen työnantajani on onneksi joustava ja ymmärtää työntekijöillä olevan myös toimiston ulkopuolista elämää. Kun työnantaja osoittaa sitoutumista ja ymmärtäväisyyttä, tukee ja kannustaa se minuakin hoitamaan hommat hyvin.
Tänään aamiaisyllätyksen jäljet siivottuani tuli siis lennosta suunnitelman muutos. Tuottelias etäpäivä vaihtui tehoistuntoon, jonka aikana aikataulullisesti kriittiset hommat tulivat kuntoon ja esimiehen kanssa käytiin läpi mahdolliset paikkailtavat tehtävät. Sitten suljin koneen ja vapautin Miehen hoitovuorosta omien töidensä pariin. Keskityin pieneen surkeaan potilaaseen, joka hoiperteli uupuneena ympäriinsä ja kaipasi syliin. Kutsun tätä arjen tasa-arvoiseksi vanhemmuudeksi. Se on asia, jonka soisin edistyvän suomalaisessa työelämässä.
Nyt tuo pieni vihdoin tuhisee rauhallisena sohvalla kainalossani, Muumien uneen uinuttamana.
rouvae 